Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:
— Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia…
— Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.
— Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.
— Apu ei sanonut mitään.
— Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.
— Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.
— Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi hän katsoen minuun avoimesti.
— Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.
— Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä pitkä rivi — kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.