— Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui, kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.
— Missä Säde nyt on? kysyin.
— Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla on niitä jo aika varasto.
— Ihmeellistä!
— Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan. Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule katsomaan!
Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja, säärystimiä, sukkia…
Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.
— Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.
— Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.
— Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. — Eiköhän vain sydämesikin syki nopeammin?