Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan ilmi kiihtyneen mielentilani.
— Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja ihan ilmitulessa pelkästä innosta.
— Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua peloittaa ja…
— Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska nuorukainen.
— Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. — Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen kuolema…
— Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä harvoin nähnyt.
Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.
— Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. — Pian viemme sen keskussäiliöön.
Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa, ranteissa ja vyössä.
Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä oli siihen varaa.