Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta. Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.
Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt olemaan ajan tavan mukainen — vapaa.
Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää, tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.
Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli rakastettava lapsi.
Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.
Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin…
Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".
Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu, sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja rumuuden ylle!
Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni vapisi hänen puolestaan.
Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen seikka.