— Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.
— Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta silmiini.
— Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.
— Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.
— Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se minua tässä tapauksessa estäisi.
— Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin kohtalon kädestä.
— Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt palkitaan, sanoi hän hymyillen.
— Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.
— Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.
Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.