— Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.
— Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. — Ajuri vie teidät ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.
Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin melkein iloisella mielellä.
— Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja tavattuani hänet kotona.
— Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut. Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä…
— Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?
— Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.
— Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.
— No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan, lauhdutti Maija.
Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään hän tavallisesti asuu meillä.