— Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt hänelle säännöllisesti.
— Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!
— Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli totisesti tärisyttävää.
— Onko ollut selkkauksia?
— Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle, kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.
— Mikä onni, että tunsit hänet.
— Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.
— Huh, ja Apu…!
— Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli jäänyt tavaroiden joukkoon.
— Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi kaameana sydäntäni ahdistamaan. — Missä se nyt on?