— Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut kuin omasta pojastasi.
— Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen tuollaisen rakkaan pojan puolesta.
— Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori … milloin ja missä saan häntä kiittää?
— Ehditäänhän tässä.
Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty vapaaksi.
Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun hämmästys, kun hän näki minut.
— Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.
Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli.
— Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla, juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.
— Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi, vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.