Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä. Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.
Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli sekamelskaa.
Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.
Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.
Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne, tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.
Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet
Avun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.
Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi
palata muistiin.
— Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin hänelle.
En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot vanhoiksi.
— Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla… Siitä ei ole hyvä puhua, sanoi hän vältellen. — Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.
— Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.