— Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa. Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä pääsivät. Luultavampaa on sentään…
— Entä sinä?
— Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.
— Ja sitten sinua kuulusteltiin.
— Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin, että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään. Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.
— Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.
— Hm, myhähti Taju. — Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.
— Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi pyrkisin, vastasi Apu.
Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja toimintahalu oli poissa.
— Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.