— On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.
Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi yhtä saavuttamattomana.
Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään, ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!
Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.
XII
Kuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät yhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui raskas suru ja tuska kansan katseissa.
Avun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.
Heikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että kutsuttaisiin vieraita.
— Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.
— Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä — ehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.