— Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. — Ja varsinkin valssia!
Se oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli tempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, "lennätti" entiseen tapaansa, mutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä kuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.
Tämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä ja synkkyytensä.
Säde oli siitä myös tietoinen.
— Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella äänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä syvintä salaisuutta.
Kuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi, että Apu oli hänelle todella rakas.
— Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii yhtä mittaa.
— Minkätähden?
— On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja…
Säde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin ihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.