Illemmalla kuiskasin hänelle:
— Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne voimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota…
— Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja perinpohjainen, sanoi Säde.
— Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana hänessä.
Tunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi vieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt kauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään huoneeseeni.
Jotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen kärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se kiinnitti myös Avun mieltä.
— Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.
— Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin sitä parempi, vastasi hän.
Vapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli päässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki epätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki tavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin kuuli.
Avun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen pidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain rakkaammaksi ja läheisemmäksi.