Hänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja nyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.
Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo menneet.
Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä hänet komennettiin Sörnäisiin.
— Ei surmata…! sain sanotuksi hänen lähtiessään.
— Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni — eikä vastakaan!
Hyvä Jumala — mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.
Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin voimakas?
Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn, toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.
Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.
Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää, ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin valtaus jo oli tapahtunut.