Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta oli nähdä omaa kansaansa vangittavan… Tavatessani pitkän, toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun mielialan. Se oli nyt minunkin.
Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin, joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.
Mitä oli oikeastaan tapahtunut?
Turha kysellä, raskas havaita todeksi.
Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä. Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän terveytensä kärsi.
Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa tilapäisissä kasarmeissa.
— Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. — Voin kestää siinä kuin toisetkin.
Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä hyväksynyt.
— Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä liiasta uhraavaisuudesta.
Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.