Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat, ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.
Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.
Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin kuvitellut.
— Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.
— En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. — Ei mahdu enää vaikka itkisi!
— Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.
— Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä, ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.
— Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä omaan nilkkaasi, sanoi Taju.
— Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.
— Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.