— Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.
Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä päivänä tuli sanomaan minulle:
— Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi mahdottomaan tehtävään.
Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta mielestä.
— Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.
— Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät…
— Eihän, ei sinun — kuka tahansa muu — ehkei kukaan, et sinä!
— Ei siinä kysytä minun mieltäni.
— Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.
— Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.