— Mitä sinä aiot?
— En ainakaan ampua aseettomia — usein syyttömiä — omaa kansaa!
— Jos täytyisi — — mitä sitten teet?
— En vielä tiedä.
Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan, tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.
XIII
Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle itselleenkin.
Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi. Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin, se oli kohdistunut poikaani — nuorukaiseen, jonka äänen kuulin kutsuvan: — Äiti, äiti!'
Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä
Avun enkä Tajun ääneksi.
Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku paisui kaikkeuden täytteiseksi.