Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.
Ääni kutsui yhä: — "Äiti, äiti!"
Se oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.
Käteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada nähdä hänet, koskettaa!
Kaipauksen huuto pusertui rinnastani.
Heräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti. Se oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä epätoivoisuutena.
Nousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön kärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.
Voi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti varma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni lensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen, sitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus — onnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä Heikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu näkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.
Tunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen käyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.
Heikki mutisi: