— Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!

Ja kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että kolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.

Päivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi surumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut minua mielettömistä arveluistani.

Mutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta minua. Oli vain yksi ja varma olemassa — aavistukseni.

Apu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että hänen mielensä oli keventynyt.

— Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.

— Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.

— Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.

— Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!

Sanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se riipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.