— Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja voitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä tulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän vakuutettuna.
— Oletko jo varmasti päättänyt?
— Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.
— Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki. Tiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi… Voi, Heikki, kerro sinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan sormen!
— Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole toistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi. Tiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla voi aavistaa vaaran, puhui Heikki.
— Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään vaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa luonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole huoletta, äiti!
Hän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä vakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.
— Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja lepäämään, lisäsi hän.
— Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme, menetkö vai etkö mene, sanoin.
— Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja naurahti. — Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi vaara, joka on todellinen.