— Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei tarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.
Se oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa vastakaiun.
— Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.
— Tietenkin.
— Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi hirvittävää, yritin säikyttää.
— Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.
— Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.
— Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä jää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.
Tämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo, kumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.
Mennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En löytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni. Ainoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin muistutti upseerin pukua.