Nimetöntä, kuvaamatonta…!
* * * * *
Tuli lähtöpäivä, kylmä, kolea aamu, kesäkuun lopulla. Avun reppu oli valmis, samoin huopa, kivääri, kengät ja — kukkia.
— Tummia ruusuja, merkillisen eläviä, niin kauniita ja raittiita. Katsohan, kastehelmi, vesipisara lehdellä, sanoin Avulle ottaessani ne vastaan kukkakaupan lähetiltä. — Kuinka se on voinut siinä pysyä tuodessa?
— Sataa, sanoi Apu.
Heitä oli pieni parvi asemalla odottamassa lähtöä. Sama toivehikkuus, matkan yllätysten ikävöiminen, hymyilevä into oli heille yhteistä!
Apu oli hilpeä ja tyyni, kuin olisi kaikki vaikeat velvollisuudet voitettu ja jäljellä onnellinen, pitkä lepo, jonka loppua ei vielä tiennyt.
Hän oli sanonut hyvästit Säteelle jo illalla, ja ruusut olivat tytön viimeinen sanoma — tummanpunaiset ruusut, kastehelmi lehdellä.
— Oliko hänen kylmä! Lieneekö ollut ikävä? virkkoi Heikki palatessamme kotiin.
Hänkin siis sääli, kaipasi.