— Onko sinustakin koleata? kysyin.
— On, eihän sitä voi kieltää. Tuntuu niin oudolta.
— Sinustakin!
— Niin.
* * * * *
Kirjeiden odotus alkoi. Tuli kortti tai kirje joka viikko.
Ostin kartan, seurasin ajatuksissani matkalla. Oudot paikat, jotka olivat ennen olleet hämäränä aavistuksena siellä jossakin pohjan perillä, muuttuivat nyt omaisiksi, nimet tuttaviksi, ja minulla oli niistä kuva. Siihen ei liittynyt mitään runon satumaista. Todellisena ja nykyisenä piirtyi kaikki mieleemme Avun kirjeiden sävyn mukaan. Maa ja kansa tuli meille eläväksi ja rakkaaksi samalla tavalla kuin kirjeiden kirjoittajalle.
Pitkällä niemekkeellään, kova koski edessä ja takana, ympärillään oikeita metsiä hän siellä eli, asteli pehmeällä sammalella, puhtaalla ja tasaisella jäkälämatolla. Siellä kohoaa runko rungon vieressä metsän jättiläisiä, joita Apu pysähtyi ihailemaan, toisia kiertelemään. Oli sellaisiakin, joiden latvaa ei metsän kulo saavuta, ei runkoon pysty; jos kirveellä löi, niin isku kiljahtaen kilpistyi takaisin.
Oi, Kauko-Karjala, vasta nyt sinua ihailen, sillä siellä _hän _ajatteli, suunnitteli, haaveili petäjän latvojen goottilaisen kaaren alla kuin äärettömässä kirkossa. Siellä hän koskisia jokia pitkin venettä veti, souti laajoja vesiä, purjehti Kuittijärven ulapat. Siellä hän astui raskas reppu olallaan halki kivisten kankaitten, poikki hyllyvien soiden. Siellä hän valvoi vahdissa yöt ja samosi synkissä saloissa.
Se oli kuin huvitusta Avulle tuo korvessa samoaminen, missä vain karhut viheltävät. Ikihongat kertoivat pyhiä satujaan kuin olisivat olleet eläviä, harmaapäitä uroita, paljon nähneitä, paljon kokeneita.