Mitä ne kertoivatkaan Avulle? Taisteluista karulla kankaalla, laihassa maassa, syksyn myrskyissä, talven lumessa, taisteluista kesän kuloja vastaan, jotka kerta toisensa jälkeen polttivat kukoistavan jälkeläisparven jaksamatta vanhaa, karaistua tuhota. Ja kirkkaina syysöinä lumosivat hänet avaruuden lukemattomat tähtimaailmat.
Tämän luonnon helmassa Taka-Karjalan avuton kansa sai hänen rakkautensa ja saalinsa. Sen sorron hän tahtoi poistetuksi, sen sydämet omiksemme, sen erämaat asutuiksi. Sinne hän toivoi hämäläisensä, tänne etelään karjalaisensa. Uusi maailma, uusi viljelys oli saloilla aloitettava, uusi teollisuus ja kauppa.
Sinä lumoava kaukomaa, sinä sytytit hänen sydämensä, otit hänet kokonaan.
Ja kaiken alla soi uusiintuvana perussävelenä aavisteleva tieto kohtalosta.
— Mamma ei saa olla levoton, täällä on kaikki rauhallista. Mistäpä ne sotajehut tänne…! kirjoitti hän.
Samalla seurasi kuitenkin määräyksiä, kuin jälkisäädös. Lainatut kirjat piti toimittaa takaisin, tavarat "polista" hakea kotiin.
Näiden rivien välissä luin vanhan tarinamme kohtalosta, jonka käsi oli säästänyt meitä tähän asti, mutta nyt painui yhä lähemmäksi.
Jokainen yö oli tuskan yötä, ja unen hämärät kuvat veivät todellisuuden partaalle, hellittämättä herättyänikään. Niin monta aamua valkeni vaatien minua kaukaiselle matkalle häntä etsimään, hänen kanssaan elääkseni. Ja yhtä monta tukahduttavaa järkisyytä nousi estämään aiotun matkan mahdottomuutena.
Muutin maalle keskikesäksi, ja siellä käki kukkui vielä ikkunani alla petäjässä.
— Miksi se niin lähellä kukkuu? kyselin sisareltani, jonka koululla asuin.