— On nuori, reipas ja vahva poika. Kun on sellainen kuin Apu … ei tarvitse pelätä.
Aurinko paistoi suoraan sisareni suureen koulusaliin, ja ikkunat olivat auki.
Pieni lintunen tupsahti lasiin, ponnahti siitä ikkunalaudalle ja pyrähti huoneeseen. Hiukan räpyteltyään siipiään ilmassa se työntyi lasiin jälleen.
— Tuotahan tulee sääli. Pikku raukka, sinähän lyöt itsesi kuoliaaksi. Eksynyt olet oudoille tiloille. Hiljaa, hiljaa, minä autan sinut ulos!
Tämä jutteluni pikku linnulle rauhoitti minua, sain purkaa sydämeni ikävöivän hellyyden turvattomalle ja avuttomalle. Otin linnun käteeni ja suljin sen hellästi kouriini, jossa sen sydän läpätti hätäisesti.
— Katsos, sisko, se on ihan musta. En ole koskaan ennen nähnyt näin mustaa pikku lintua … ja sen silmät uhkaavat ja pistävät… Katso!
— Anna lentää, anna lentää! huusi sisareni, ja minä näin, että hän vapisi.
— Lennä, pikku lintunen, sydämesi on yhtä sairas kuin minunkin, sanoin eksyneen kadotessa ikkunasta lehdikköön.
— Mikä sinun on? Olethan kalpea ja tuijotat säikähtyneenä. Oletko sairas? kysyin sisareltani, katsellessani häntä lähemmin.
— En, en, älä huoli. Ei se ole mitään. Muistui vain mieleeni eräs tarina mustasta linnusta, kuiskasi hän yhä järkytettynä.