— Tarina mustasta linnusta … millainen tarina? kysyin olematta utelias. Olihan kaikki niin yhdentekevää.
— Tarina kuolemanlinnusta.
— Tämä lintu oli musta ja katsoi minuun niin pistävästi … leppymättä! Olikohan se kuolemanlintu?
— Ei pidä kysellä tutkimattomia. Pieni eksynyt lintunen vain, vastasi sisareni.
— Turvaton, harhaileva Apu vain siellä kaukomailla! Laukaus tai salahyökkäys … se on vain sekunnin työ.
Pieni kuolemanlintu askarsi ajatuksissani. Etsin sitä pensaikosta, ruohosta, metsässä käydessäni, maantiellä astuessani. Kaipasin sitä ja pelkäsin.
Avun kirjeet tulivat kenttäpostin kuljettamina säännöllisesti, ja hän sai samoja teitä kirjeitä ja pikku paketteja. Rakas viesti käsissäni elin jälleen päivän, pari. Olihan siellä kaikki tyyntä ja rauhallista ja Apu eläytynyt sinne koko sielullaan. Suunnitteli, puuhaili aina ajatellen tuon maan tulevaisuutta ikäänkuin hänellä olisi ollut valta ja voima tehdä se onnelliseksi.
Suunnattoman arvokkaiden metsien hinnalla se maa oli jalostettava, laajat vedet kulkureiteiksi perattava, turpeenkääntäjät työhön vietävä, ihanat rannat rakennettava. Siellä kelpaisi kesät unelmoida, luonnon valtoihin antautua.
"Uni lehtivuoteellani savusaunan lattialla maistuu kyllä", niin hän kirjoitti, "nälkää ei ole, luonto antaa kun pyytää jaksaa, erämaakin on vieraanvarainen, lempeä, kun sen kesyttää osaa…"
"Sinisaloilla saduttaret karkeloivat, ja vanhat laulut humajavat lakkapääpetäjissä. Ken sitä ymmärtää, ei pelkää saloa, ei ikävöi."