Syksy painui lähemmäksi, palasin kaupunkiin, ja siellä kalahti kenttäpostissa tullut kirje usein postilaatikkoon.
Olin jälleen rikas, luin sitä päivän, pari, osasin ulkoa joka sanan, kätkin povelleni pannakseni sitten talteen, kun seuraava tulisi.
Hänen kirjeittensä sävy muuttui syksymmällä. Niissä oli jo jotakin ennusteellista ja puuhakasta vaaran varalta, vaikkei sitä muka odotettu.
"Ei mamman pidä pelätä…" oli joka kirjeessä, ja se varoitus oli
Tajunkin saamassa kortissa, että äitiä oli rauhoitettava.
Vieri viikko, toista, eikä kirjettä enää tullut. Minulta kuluivat
päivät ja yöt sen odotuksessa, ja sitten vihdoin tuli postikortti.
Outo oli siinä käsiala, outo nimi — ilmoitus: Apua ei ollut enää!
Oli kaatunut…!
Kortti kädessäni tein Tajulle vuodetta ymmärtämättä, mitä se merkitsi, ettei Apua ollut enää. — Kuollutko, eikä tule koskaan?
Sitä en uskonut — tiesin vain. Joku oli sanonut.
Apuhan oli matkalla, ja kirje — miksi se ei voisi tulla vieläkin?
Kuulin monesti sen putoavan laatikkoon, riensin ottamaan — ehkä
Avulta!
Sitä kirjettä odotin — odotin ja laatikosta tavoitin, uskoin tulevan milloin tahansa. Mitä minua liikuttivat sanomalehdet, mitä ihmisten kertomukset! Turhaan ne puhuivat taisteluista siellä kaukana Karjalassa, epätoivoisesta perääntymisestä, nuorisojoukon surmasta, englantilaisten komennosta ja punaisten julmuudesta. Apu ei ollut niissä mukana.
Apu oli siellä jossakin, odotti minua, kutsui ja pyysi tulemaan!