Voi niitä öitä, joina hän kutsui: — Äiti, äiti!

Se oli sama ääni kuin unissani ennen, ja minulla oli sammumaton jano saada nähdä hänet.

Ajatuksissani vaelsin, liitelin hänen olopaikoilleen. Harmaana varjona kiidin, etsimisen sieluna harhailin. Seuraani yhtyi retkilläni kymmeniä, satoja ja tuhansia äitejä, siskoja, lapsia, miehiä. Lakkaamaton kaipuu ajoi meitä sinne tänne — ei ollut rauhaa, ei lohtua.

Eikä Apu kuitenkaan ollut minusta kuollut, ei olematon. Hän eli, oli lähelläni, enemmän omani kuin koskaan ennen, kuului nyt yksin minulle, ei kellekään muulle.

Se teki kaipuuni raskaaksi.

Hänen haaveensa, sanansa, toiveensa, suunnittelunsa ottivat minut asunnokseen. Niissä elin hänen kanssaan, hänen kauttaan.

Ja se teki kaipuuni yhä vaikeammaksi.

Luokseni tuli kovaosaisia äitejä, saman uhrin antaneita. Heidänkin poikansa olivat kaatuneet Karjalassa.

Suru yhdisti meitä, kova kohtalo avasi sydämet, ja minä näin paljon, näin ihmeellisiä asioita.

En ollut erilaisempi kuin muut, ei ollut suruni suurempi eikä pienempi kuin niiden kymmenien, jotka samoin kaipasivat.