Pojat ovat olleet tanssikoulussa, ja kummallakin on oma "daaminsa".
Tajulla on Ruusu, pieni neitonen, josta nähtävästi tulee oikea "sydänten mylly". Hän on hento ja notkea, pieni pää noudattaa tanssissa liikkeiden tahtia, ja kädet kaartuvat somasti milloin millekin suunnalle aina omien suloutensa lakien mukaan. Hän on tanssiessaan vakava, katse täynnä huolestunutta hartautta.
Avulla on Säde. Hänessäkin on tuota kuvaamatonta jotakin, mikä lumoaa ja vetää puoleensa jo ensi näkemältä. Hän on kuin raitis tuuli, joka puhaltaa poskiin viileän punan ja antaa hyvän mielen. Apu ja Säde rupattavat vain jutellakseen, kinailevat ja viisastelevat ja tanssivat reippaasti kuin oikein olan takaa. Siinä on eloa ja iloa, vallatonta liioitteluakin, jossa ei kysytä: "Miltä me näytämme?"
Kotitanssiaisten sarja on jo alkanut, ja pojat ovat olleet menossa koko joulun. Ovi suljetaan heidän huoneeseensa päivällisen jälkeen, ja pukeutuessaan he jakavat "salaisuudet" keskenään. Minä saan tehdä tarkastuksen ennen lähtöä noin vain muodon vuoksi ja myöskin juhlallisuuden ylentämiseksi.
Kohta on meidänkin vuoro ottaa vieraat vastaan, ja jännitys kasvaa päivä päivältä. Ruokalista ja ohjelma on jo valmis. Siihen kuuluu teetä, kaakaota, voileipiä, omenia, jäätelöä ja kakkuja — paljon kakkuja ja vielä enemmän mehuvettä.
— Entä ohjelma…?
— Tanssia, tietysti.
— Entä muuta?
— Soittoa, eihän ilman voi tanssia, vakuuttaa Taju, joka ei välitä kaunotaiteista.
— Eikö mitään muuta kuin tanssimusiikkia? kysyn kiusoitellakseni, hyvin tietäen yleisen tavan, joka suosii kotitanssiaisissa vain tanssia.