Sitten Ruusun isä laulaa, ja ihastus on suuri.

Tässä ilossa tuntuu kaikki vapauttavan vuosien kuluessa kerättyjä voimia, joita tyttönen ja nuorukainen ovat tiedon mailla ahertaessaan saaneet. Heidän hilpeytensä on kuin kasvin kukinto, heidän lujan uskonsa ja työnsä antama palkinto.

He tuntevat itsessään luomisvoimien nousun vielä epämääräisenä ja pyrkivät saavuttamaan sen elvyttäjää, tiettäväksi tekijää — rakkautta. Mutta se on vielä toistaiseksi hämärän peitossa.

Nuorukaisen mielessä on tyttö äkkiä muuttunut ihmeen ihanaksi. Hän on ikuinen arvoitus, unelmien muovailema jumalainen patsas, jota ei voi koskettaa. Tämä patsas saa liikuntokyvyn ja panee säveliä väräjämään kuin runoa, joka laulaa tuskaa ja riemua ja lupaa lohtua toivottomassa ikävässä.

— Sinä haaveilet, sanoin Avulle, joka levätessään tuijotti eteensä vieraiden mentyä.

— Meillä oli oikeen hauskaa, äiti, ei missään ole ollut niin hauskaa, ja tytöt olivat kaikki kauniita: Vaikka eihän äiti sitä ymmärrä, intoili hän.

— Ehkä sentään, onhan minullakin ollut lapsena ja nuorena näin hauskaa.

Avun silmät levisivät suuriksi.

— Niin, etkö usko?

Hän vain katseli ja vaipui jälleen itseensä.