— Kenties sentään on eroa sinun ja minun lapsuuteni välillä. Minä en tiennyt niin paljon kirjoista, kun olin vain yksinkertainen tyttökoululainen. Sinä olet ruokkinut henkeäsi runsaammin ja jaksat nyt luoda itsellesi rikkaampaa iloa.
En tahtonut tempaista häntä tietoisuuteen Säteen ihannoimisesta. Heräävä rakkaus oli kuin sädekehä loistanut koko illan nuorukaisen pään ympärillä.
Hän ei enää ollut vain mielikuviensa varassa, hänen tunteensa oli jo kohdistunut määrättyyn suuntaan ja tavoitti todellisuutta, joka oli helpotusta kaihossa ja samalla hänen luonteensa mukaista. Hän oli päässyt irti hedelmättömästä haaveilusta, ja "keksiminen" tuli taaskin avuksi. Tanssikoulu oli pojille tukena ja samalla ansana.
Tunteet saivat tietyn pohjan. Sairaloinen kuvittelu väistyi, ja kujeileva rakkauden herääminen tapasi kyllin laajaa tilaa omille kepposilleen ja poikamaisille keksinnöilleen. Siinä oli palvelemista, ärsyttelyä, kinastelua, murjottamista ja sovintoa. Tanssiaiset, huviretket ja kävelyt kuuluivat päiväjärjestykseen, ja ylenpalttista lukemista ja huoneessa istumista vältettiin liiankin tarkkaan.
Tajukin oli luopunut itikoistaan ja sammalistaan, ja koko joululoma elettiin tanssimisen merkeissä. Pojat muuttuivat ja miehistyivät ihan silmin nähden.
Usein istuimme yhdessä katsellen parvekkeen lasiovista yli kaupungin lumisten kattojen. Näimme Nikolainkirkon jykevät tornit ja sirot ristit ja tähtitornin talvisessa harmaudessaan. Yltympärillämme sykki elämä tuhansissa kodeissa, joiden valot tuikkivat riemuisina vastaten, samoin kuin mekin heille annoimme merkkejä. Tietämättämme olimme onnellisen elämänosan saajia ja jakajia.
— Äiti, mikähän on minunkin elämäni tarkoitus? uteli kerran Apu.
— Sen sinä voit itse aikoinasi saada selville. Se onkin hyvin painavaa todellisuutta, ja sen etsiminen on kuin seikkailua, houkuttelevaa…
— Ja jännittävää! huudahti Apu.
— Niin kylläkin — perin pakollista, niinkuin rakkauden kaipuu ja työ. Se voi kiihtyä ihan kuumeeksi veressäsi, ellet jaksa aikoinasi ohjata sitä oikeaan uomaansa.