— Kyllä sen jaksaa! vakuutti Apu suoralla tavallaan ja katsoi minuun suurin silmin. — Mistä äiti sen tietää?
— Lapsi kulta, olenhan minäkin ollut kerran sinun ikäisesi.
— Entä jos maailmansota tulee meillekin! sanoi Apu äkkiä.
Eihän se ollut mikään outo ajatus. Sotaa oli silloin kestänyt jo puoli vuotta, ja tuntui siltä kuin se olisi vyörynyt yhä lähemmäksi. Sydämeni löi rajusti, ja minun oli pakko painaa sitä kädelläni.
— Opettaja sanoi, että kukin kansa saa taistella omistamastaan maasta ja yhä uudestaan valloittaa sen. Samalla kansa puhdistuu ja jalostuu. Luuletko, äiti, että mekin saamme mennä sotaan?
— Siihen tarvittaisiin niin paljon uhrautuvaisuutta, kärsimystä, kestävyyttä ja julmuutta — lyödä kuoliaiksi ihmisiä! Ajattelehan — ihmisiä! Mistä sinä saisit sellaisen varmuuden, sellaisen voiman?
— Mistä saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, vieläpä venäläiset sen ovat saaneet? kysyi poika levollisena.
Mutta minussa kyti levottomuus, ja hämärästi tajusin, että leimuava liekki voisi syttyä milloin tahansa ja purkautua tulisuihkuna kätköstään. Lietsottinhan kaikkialla vihaa salaa ja julkisesti, jonkin määrätyn ohjelman mukaan. Viha oli ajan henkenä ja vaatimuksena. Ihmisten intohimot olivat valveilla ja auliit iskemään kiinni saaliiseen, rikkomaan lain ja järjestyksen. Huonoja vaistoja oli ruokittu ja kasvatettu, ja ihmiset olivat juopuneet niistä kuin väkevästä viinasta. Suurien joukkojen nimissä heilutettiin kapinan soihtua, ja kaiken maailman hylkiöt pukivat ylleen sankarin hahmon, kohottaen korkealle vihan soihtua. Yksinkertaiset näkivät siinä pyhän liekin.
Mitä tästä oli tulossa ja missä oli se urhon käsi, ne Termopyleen sankarit, jotka seisoisivat solassa? Pitikö meilläkin olla Efialteemme? Ehkä näitä oli paljonkin.
Nämä ajatukset pukeutuivat sanoiksi, ja molemmat pojat tajusivat hyvinkin, mistä nyt oli kysymys. Minusta tuntui, että he kasvoivat tästä puhuessaan.