* * * * *
Sydämeeni laskeutuu suru, josta on turha yrittää päästä. Miksi? Tiedän liiankin hyvin, kuinka syvällä ja kuinka vanhat tämän pahan juuret ovat. Ne sanojen kivet, joita Apu ja minä olimme nähneet heiteltävän elämän polulle, ovat nyt kasvaneet vaarallisiksi torneiksi, jotka uhkaavat sortua kansan päälle.
XII
Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden ruumiskellojen kajahduksissa.
Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä. Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus, maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.
Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut elämän salaisuuksien tutkimiseksi.
Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja, saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.
Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.
Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: — Miksi minua aina ajaa!
— Mikä sinua sitten ajaa?