Silloin hän jo nauraa:
— Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy. Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois nykyhetkestä.
Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset "paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin lempeille rauhanjumalille.
Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt. Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:
— Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet valittivat…
— Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.
— Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi
Apu.
Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.
* * * * *