— Niin, mamma, en minäkään suostuisi, jos olisi paha pakko. Mutta kun hyvin tiedän voivani jättää loukkuni koska tahansa, niin en jätä, vaan rakastun uhallakin. Irvistelen vain isännälleni, kun hän tulee aamukahviltaan lihavana ja hyvin hoidettuna, määräilee ja vaatii ihan ylivoimaista vedenkantoa, ojankaivuuta, kaivonpuhdistusta ja perkausta.
— Ja sinä, mitä sinä sanot hänelle?
— En mitään. Minulla on puutarhakirjoja. Hoidan kasveja, autan hiukan luontoa, ja siinä on yhdelle työtä yllin kyllin.
— Onko hän siihen tyytyväinen?
— Ei se minua liikuta. Minä palvelen isänmaata enkä ahnasta keinottelijaa. Sitäpaitsi olen ottanut itselleni apulaisia, kaksi tyttöä.
— Mitä isäntä siihen sanoo?
— Hän on perin tyytyväinen, kun on saanut heidät töihinsä, vaikka sillä miesparalla on kamala maine paikkakunnalla.
Apu kävi joka viikko kotona ja vei aina evästä mukanaan. Lisäksi hän käytti omaansa ja tyttöjen ruokaan kaiken palkkansa.
Kuukauden kuluttua en enää voinut vastustaa haluani nähdä hänen aherruspaikkaansa, ja hänen aavistamattaan matkustin sinne laivalla. Apu oli sattumalta laiturilla.
— Minne sinä menet, äiti? kysyi hän, kun vielä olin laivassa.