— Äidilläni on huoneet täällä, sanoi toinen tytöistä — ja tämä
Anne-Mari on kaupungista ja asuu meillä kesää. Me autamme herra
Kannasta, kun hänellä on liian raskas työ.
— Eikö se ole teille yhtä raskasta?
— Me vain autamme, vastasi tyttö.
— Te teette enemmän kahden kuin minä yksin, tunnusti Apu.
— Ei rouva saa uskoa. Me saamme niin vähäsen toimeen, sanoi
Anne-Mari vuorostaan.
— Ellei teitä olisi, menisin matkoihini, sillä yksin on mahdoton hoitaa tätä puutarhaa. Ja puolinainen työ ei ole työtä, selitti Apu.
— Ja me olemme täällä vain niin kauan kuin herra Kannaskin, vakuutti
Anne-Mari.
Hänellä oli otsatukka ja länttäiset kengät, ruskea kerrostuma kasvoilla ja kaulalla, naurava suu ja jäntevä ruumis, mutta harvinaisen niukalti pituutta.
Hänen toverinsa, jota he nimittivät Mirjaksi, oli sen sijaan saanut kylliksi mittaa ja varren vahvuuttakin, mutta toinen silmä katsoi kieroon. Hänen kasvoillaan oli sittenkin aina lempeä hymy, mutta huonot hampaat tekivät hänet paljoa vanhemmaksi kuin hän oli.
Meren raikas tuuli ja ottelu sen aaltojen kanssa oli heistä huuhtonut pois kaupunkien läheisyydessä viihtyvän turhamaisuuden.