Minun tuli oikein hyvä olla katsellessani tätä kolmikkoa, kun he reippaasti tyhjensivät eväskorin sisällön. Ja ennenkuin kaikki oli syöty ja nuoret jälleen suoriutuivat työhönsä, olimme päässeet pujahtamaan toistemme sydämiin.
— Kuulkaa, laiva huhuilee edelliseen siltaan. Nyt sinun pitää lähteä, äiti! sanoi Apu. — Aamullahan tapaamme jälleen kotona.
Puristin tyttöjen käsiä. Mieltäni liikutti heidän lapsellinen luottavaisuutensa ja intonsa, jota ei voinut vaimentaa heikko ravinto eikä raskas työ. Se oli sentään painanut surullisen leiman heidän hymyynsä.
Peltotietä astuessani käännyin vielä heitä katselemaan. Apu kantoi vettä kahdella sangolla, ies niskassaan. Vartalo painui hiukan kumaraan, ja paljaiden käsivarsien lihakset kohosivat näkyviin. Kasvotkin kiristyivät ilmeettömiksi kuin juhdalla.
Kyyneleet nousivat silmiini ja kuitenkin ylpeilin hänestä. Olihan tuo uhria, vapaaehtoisesti annettua, nälkäpalkasta, kunniaa tavoittelematta.
Niin, mutta hän tunsi siinä työssä omat voimansa ja oli tavallaan onnellinen päästessään voitolle — työstä ja ihmissydämistä, jopa ihmisen pahuudestakin. Nuo kunnon tytöt olisivat menneet hänen käskystään ja hänen seurassaan vaikka niihin vaikeuteen. Ja saita isäntä — hänenkin oli ollut pakko taipua, sillä se oli hänelle edullisempaa kuin kasvitarhan jättäminen mahoksi.
Seuraavana aamuna Apu-veitikka sai huomata voittaneensa minutkin ja vihelsi entistä rohkeammin — tapansa mukaan väärin.
— Korviani särkee. Tulehan suurukselle, nälkäsankari. Sinun laihuutesi on ihan peloittava.
— Hitto vieköön sen kauravellin. Se tekee vatsamme ihan pohjattomiksi. Ei siinä riitä palkatkaan. Jollen kotona saisi ruokaa ja eväitä, niin luulen, että jäisin moottorini kanssa jollekin saarelle Robinsoniksi.
— Jos työsi käy ylivoimaiseksi, lupaatko luopua? kysyin tosissani levottomana.