— Silkkisukissa ja flanellihousuissa, pistin piloillani.
— Kyllä se vain sydämelle hyvää tekee nähdä muutakin kuin savisia nimettömiä. Toista on sentään hoitaa sellaista henkipaton alusta kuin se meidän moottorimme on. Ja ne tytöt ymmärtävät…!
— Se moottori… Äidinsydämeni joutuu liian kovalle koetukselle, sanoin huokaisten.
— Joko taas? Ei minun hommani toki ole niin kyttyräselkäistä. Ole hyvä ja anna se pyyhinliina, minä menen suihkuun, ja hae sitten esiin pukuni. Alkaa jo olla kiire.
Kun hän sitten oli valmis, katselin häntä ylpeillen.
— Merkillistä, kuinka puku voi muuttaa ulkomuodon. Torikauppiaasta on äkkiä tullut — prinssi. No, myönnän, että siinä on viisikymmentä prosenttia äidin ylpeyttä, ja siedäthän sinä sen. Kyllä se taas haihtuu maan myllertämisessä.
Hän otti mailansa, palloverkon ja pehmeät kengät, painoi valkoisen lakin päähänsä ja avasi oven.
— Näkemiin täsmälleen kello neljä!
Riensin parvekkeelle, josta voin nähdä hänet kadulla, ja viittasin sieltä hyvästit.
Hiljaisuus kotona houkutteli esiin ristiriitaisen mielialani. Sainhan näin väläyksittäin osani Avun elämästä, hänen onnestaan ja vaivoistaan. Olisin tahtonut ottaa omakseni kaikki vaikeudet ja jättää hänelle niiden palkan. Ja nyt oli käynyt päinvastoin. Minä sain iloita hänestä ja hän… hän uhrasi, kärsi, uskalsi ja jaksoi. Mitä auttoi minua tietämiseni, että niin täytyi olla, kun sydänparka itki ja vapisi, rukoili ja siunasi, ilostui pienimmästäkin valonpilkkeestä ja säikkyi varjon hipaistessa ylitseni. Enkä sentään toisin toivonut.