Parvekkeella seistessäni sattuivat silmäni vastakkaisen apteekin portailla istuvaan naiseen. Hän oli pysähtynyt siihen imettämään lastaan, joka lepäsi hänen helmassaan, ja leppoisa rauha ympäröi heitä, vaikka ihmisiä tavantakaa astui heidän ohitseen. Vaimo pureskeli jotakin tyydyttääkseen nälkäänsä niinkuin lapsikin. He olivat yhdessä oma maailmansa, oma kohtalonsa, kuuluen vain toisilleen.
Minä en enää hetkeksikään omistanut poikiani noin täydellisesti. Epämääräinen huoleni ja levoton onneni oli kuin lepattaen palava kynttilän liekki.
Apu saattoi antaa kaikkensa. Hän omisti uhraamisen pyhän salaisuuden, osasi palvella ihmisyyttä, ikuisuutta…
Juuri senvuoksi sydämeni olikin levoton.
— Ei, enhän minä ajattele ihmisiä, en maailmaa. Apu on minun ihmiseni, minun maailmani, vakuutin itselleni.
Silloin kolahti eteisessä kirjeluukun läppä, ja lattialle putosi kirje.
— Niin, Taju!
Tuokiossa oli maailmani laajentunut ja nyt olin ihan täydellisesti
Tajun luona siellä maaseututehtaassa, josta hän kirjoitti.
Tajulla oli aina hyvä ja turvallinen olo, ei koskaan kiirettä eikä ikävää. Ihmiset olivat hiukan lystikkäitä hänen silmillään katsottuina, ja elämä piti ottaa "matematiikan kannalta" niinkuin tanssi hänen pikkupoikana ollessaan. Ja matematiikassa Taju tiesi pitävänsä puoliaan, tulipa sitten lukuja kuinka paljon tahansa.
Hän turvautui taitoonsa, soi ihmisille rakastettavan hymyn, omisti onnellisen taian vetää puoleensa valoisia ihmisiä. Leikkisä iva, tarkka vainu ja oma etevämmyys olivat hänellä apuna. Hän otti tyynesti palkkansa, joka hänelle vaatimatta maksettiin, sai valmista viiden edestä ja teki työtä vain omasta puolestaan. Elämä suosi häntä tietenkin paljon juuri tämän vuoksi ja otti äidilliselle povelleen. Mutta hyvä niinkin.