MARIA (tulee kiireesti). Onko tapahtunut jotakin uutta?
ANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras vastaani — oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. — Minä painuin seinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä hän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki ollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.
MARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka sinä nyt noin…! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli tänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.
ANNA. Olet puhunut…!
MARIA. Olen puhunut sinusta, en pojasta.
ANNA. Onko hän tuolla — — tuolla sinun huoneessasi?
MARIA (nyökkää). Kutsunko? (Poistuu.)
ANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani, tietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!
(Nousee ja poistuu ovea kohti. Hetken kuluttua
tulee Suska, ja Anna pysähtyy.)
SUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa, välttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli viidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa, joka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa, rouva!