ANNA (hiljaa). Hyvää iltaa!
SUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti ohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä. Teille se ei ole verivelassa.
ANNA. Te ette ole ilmoittanut minulle mitään, ette mitään!
SUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt ilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti tapahtua!
ANNA. Onko se sittenkin totta? Onko minun poikani kuollut?
SUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta. Muistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen sängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?
ANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla ja siinä makasi pieni lapsi.
SUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä hinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.
ANNA. Minä olin silloin sairas ja murtunut!
SUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä äitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta — kunniallisella tavalla — ymmärrättekös? Mutta onhan sitä minunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta, nuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!