ANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!
SUSKA. No niin, hän elää!
ANNA. Se ruumis, jonka näin…?
SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta, ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja tahtoi pitää sen.
ANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.
SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko poikanen kuoli. Teidän poikanne…
ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille toiselle äidille!
SUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.
ANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?
SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki samanlaisia lihamöhkäleitä.