ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?
SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.
ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!
PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.
MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)
ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?
SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.
ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa itsensä.
SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään sinulle.
ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen, hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin, kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat pidelleet armottomat kädet. Ja minä — — minä tapoin hänestä muistonkin!