SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.
ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)
SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!
ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!
SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!
MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin. Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin kuumeessa!
SILJA. Äiti on varmaan sairas.
MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.
SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?
MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä voimaa työhön.