ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun pitäisi olla pääenkelinä.
ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.
ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te olette mitannut minulle.
ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä syyllisyyteni painon.
ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa, turvatkaa häntä.
ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja tunnustat…
ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet päässyt minun veriini!
ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä, rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! (Nyyhkii.)
ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
Mitä sinä nyt ajattelet?
ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.