ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä — vapaina.

ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty. Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa yhä. Minulla ei ole pelastusta!

ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.

ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa… Muut ihmiset eivät ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet nyt puhu totta.

ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä…!

ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?

ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka olikin intohimoinen.

ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen, se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.

ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen tunnustuksesi… ne — ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä puhua! (Istuu.)

ORAS. Äiti, sinun täytyy!