ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut sinussa hyvät voimat.
ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.
ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit — kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani, rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä vaatteeni olivat niin kireät… Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)
(Vaitiolo.)
(Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)
ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle, sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt. Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa…
ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!
ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle). Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja…
ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe…!
ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!