MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.
ORAS. Minun tähteni.
MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.
ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani! Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!
ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu vasemmalle.)
MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!
ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee ryöstäjänä!
MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät. He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.
ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!
(Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)