Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä, asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.
Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen, nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.
»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään. Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»
Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.
»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä», puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»
He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.
»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana», jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»
Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli saavinaan vahvistusta aiheelleen.
»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta. Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa käsittääkkään.»
Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.